5.7.2019

19.3 Selviytymistarina?

Muistan kun muutama vuosi sitten aloitin kirjoittamisen ja päätin perustaa tämän blogin. Olin aivan varma, että blogistani tulisi selviytymistarina. Sellainen, joka muuttuu alun vaikeuksista positiiviseksi. En olisi ikinä uskonut, että romahduksesta ja sen seurauksista toipuminen voi kestää näin kauan. Nyt on monta vuotta täysromahduksesta, ja vieläkin tämä selviytyminen jatkuu.

On ollut hyvää terapiaa itselle kirjoittaa tunteista ja näistä toipumisen vaiheista. Vaikka blogi ei vielä ole selviytymistarina, olen kuitenkin päässyt sieltä pohjalta hyvin eteenpäin. Aika, jolloin tulevaisuus oli pelkkää mustaa, on ohi. En usko enää palaavani uudestaan sinne pohjalle. Ja nyt kun selaan kirjoituksiani, on ihan mielettömän upeeta huomata, kuinka paljon asiat ovat kuitenkin muuttuneet parempaan suuntaan.



Olen näinä vuosina oppinut paljon itsestäni. Arvoni ovat muuttuneet täysin. Tai oikeastaan, nyt elän arvojeni mukaan. Välillä menetetyt vuodet lasten kanssa harmittaa ihan vietävästi. En ollut vuosiin läsnä. Olin huono äiti ja olin etääntynyt lapsista. Olen asiasta keskustellut terapiassa ja psykiatrilla. Molemmat ovat muistuttaneet minua siitä, että olin tuolloin ajautumassa tähän sairauteen, joten voidaan sanoa, että olen ollut sairas. Menneisyydessä ei kannata rypeä, vaan tärkeää on antaa itselle anteeksi ja ymmärryksen silloiseen tilanteeseen. Tärkeää on, miten elän nyt.

Ihanaa kesää kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti