Toisin kuitenkin on käynyt. Olen selviytynyt paremmin kuin uskoinkaan. Kauhukuvani olivat täysin turhia. Olemme yhteydessä muutaman
kerran viikossa (lähinnä viestitellen) ja hän on tullut kotiin käymään lähes
joka toinen viikonloppu.
Ikävä ei ole riipinyt sisintäni. Oikeastaan olen ollut vain ylpeä hänen
rohkeasta ratkaisustaan seurata unelmiaan. Kun hän tulee kotiin, meillä on
mennyt tosi hyvin. Me saatamme jopa keskustella ihan oikeista asioista.
Tällaista ei ole hänen kotona asuessaan oikein tapahtunut.
Iso harppaus eteenpäin
Olen monesti kirjoittanut, kuinka heikko äiti-tytär suhteemme on ollut. Toipumisprosessini
aikana se on kehittynyt hitaasti, pienin askelin eteenpäin. Mutta nyt syksyn
aikana se on mielestäni ottanut ison harppauksen eteenpäin. Olemme mahtuneet
jopa samaan aikaan keittiöön tekemään ruokaa yhdessä. Olemme käyneet myös
kaupassa tekemässä ruokaostoksia onnistuneesti. Etäisyys toisiimme on
ilmeisesti tehnyt hyvää meille molemmille.
Ihan mielettömän hienoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti