23.3.2017

9.2 Paniikkikohtaus x 2

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Tuntuu, kuin se pyrkisi ulos sisältäni. Pelkään, pelkään niin vimmatusti. On sekavaa, minuun sattuu, joku tumma hahmo vilahtelee olohuoneessani. Pelkään vielä enemmän. Tuntuu, että nyt saan sydänkohtauksen ja huudan miestäni apuun. Huudan kolme kertaa, mutta hän ei kuule. Lyyhistyn sohvalle ja kuolen sydänkohtaukseen. 

Siinä samassa tajuan, että en kuollutkaan. Katson ympärilleni. Olen kotona. Kokeilen sydäntäni. Juuri äsken sitä sattui ja nyt se lyö rauhallisesti. Yöpuku on kuitenkin aivan märkä. Päätä särkee. Rauhoittelen itseäni, että se oli vain unta. Hengitän rauhallisesti ja seuraan varmuuden vuoksi sydäntäni. Se sykkii ihan normaalisti. Tuo äskeinen oli unta, mutta niin todellista. Pelottaa laittaa silmät kiinni ja jatkaa nukkumista. Hoen itselleni, että kaikki on hyvin. Nukahdan. 


Herään aamulla pökkyräisenä

On outo olo. Pää tuntuu hassulta ja jalat voimattomilta. Mieheni on keittänyt jo aamukahvit ja kävelen aamupalapöytään. On voimaton olo. Johtuu varmaan levottomasta yöstä. Tuollaista kokemusta minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki tuntui niin todelliselta. Ja se kipu, kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Päätän unohtaa asian ja aloittaa uuden päivän. 

Syömme aamupalaa ja juttelemme niitä näitä. On pakko sanoa miehelleni, että nyt käyn jotenkin hitaasti. Kun käännän päätäni, tuntuu kuin aivot tulisivat hieman perässä. Jalat ja kädet ovat voimattomia. Mutta kait tämä tästä. Menen aamupalan jälkeen suihkuun. Olen edelleen hieman hämmentynyt yön painajaisesta. 

Paniikkikohtaus

Suihkun jälkeen kuivattelen ihan normaalisti. Mieheni tyhjentää astianpesukonetta. Kaikki se astioiden kilinä viiltää päätäni. Miten tuo ääni voikaan olla niin riipaiseva? 

Tarkoitukseni on mennä kuivaamaan hiuksiani. Istahdan wc-istuimelle. Jaloista on voimat poissa. Ehkä istun tässä vähän aikaa ja sitten kuivaan hiukseni. Ahdistaa, enkä saa henkeä. Tuntuu, että kurkussa on jokin, joka puristaa. Mitä tämä nyt on? Tunnen, että jotain pian tapahtuu, kehoni ei ole normaali. Haukon henkeäni ja pyrin hengittämään rauhallisesti. Hengitys kiihtyy ja on pakko huutaa miestäni apuun. Huudan hädissäni ja mieheni juoksee paikalle. Nappaa minut syliinsä ja lohduttaa. Haukon henkeäni, tärisen ja itken. En saa sanaa suustani, olen ihan voimaton. Mieheni lohduttaa, silittää ja pitää tiukasti kiinni. Rauhoitun pikkuhiljaa. 

En tiedä, kauanko tuo kohtaus kesti. Minulle ei ole ikinä käynyt noin. Oliko tuo paniikkikohtaus? Mieheni oli pelästynyt suunnattomasti ja oli miettinyt ambulanssin soittoa. Mutta sitten olin alkanut rauhoittua. 


Olin järkyttynyt

Tänään piti olla kiva ilta ystävien kanssa. Mennä illalla ravintolaan syömään ja nauttia pari rentouttavaa olutta. Olin koko päivän aivan uupunut. Ystävät tulivat ”vahtimaan” minua kotiin, jotta mieheni pääsi ystävien kanssa jääkiekkomatsiin. Kiitos ihanien ystävien, pitivät minusta huolta sen aikaa. 

Traumaperäinen stressihäiriö. En ollut osannut varautua noin voimakkaisiin reaktioihin. Tämä pysäytti minut. Nyt todellakin tajuan, että olen huonossa kunnossa ja tämä on vakavaa. En halua enää koskaan kokea tuollaisia. Mistähän ne johtuvat? Ilmeisesti siitä tiedosta, että viikolla kirjattiin mustaa valkoiselle, että työtehtäviäni ei muuteta ja esimiestyöt jatkuvat edelleen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti