31.1.2017

3.8 Hyviäkin hetkiä - ei pelkkää synkkyyttä

Vaikka tässä olen kirjoitellut raskaista asioista, onhan meillä ollut pääosin asiat hyvin. Onneksi lapsilla on isä, joka on ollut koko ajan läsnä. Itsehän kotona ollessani en ollut vuosiin läsnä. Mutta eihän sitä itse huomaa, että itsellä joku voisi olla huonosti. Olin vaan väsynyt ja stressaantunut. Se oli hiipinyt hiljaa ja ottanut minusta vallan pieninä annoksina. Ja pieninä annoksina olin ilmeisesti tottunut huonoon oloon ja syviin masennustiloihin.

Asumme omakotitalossa, jossa on sopivasti tilaa. Ehkä imurointipäivinä ajattelen, että sitä on liikaa. Mutta jokainen perheenjäsen voi olla tarvittaessa omissa oloissaan. Silloin kun haluaa olla rauhassa. Joskus ajattelen, että talo antaa jokaisen olla liiankin omissa oloissaan. Onko se ollut hyvä vai huono, sitä en osaa sanoa.


Puhuttavaa riittää paljon

Minulla ja miehelläni on samanlainen huumorintaju. Erittäin huono sellainen siis. Meillä on paljon ns. ”sisäpiirin vitsejä” keskenämme. Hyvinä päivinä nauramme paljon, heitämme vitsiä ja viihdymme toistemme seurassa. Olemme saman alan ammattilaisia, eli meillä riittää puhuttavaa ja paljon. Tästä alasta saa paljon puhuttavaa, ja se yhdistää meitä tosi paljon. Voin auttaa miestäni ongelmakohtien ratkaisuissa ja hän minun. Se on mielestäni antoisaa.


Hyvinä päivinä nauramme paljon, heitämme vitsiä ja viihdymme toistemme seurassa.

Hetki yhdessä joka päivä

Väsymyksestä huolimatta, olen tehnyt joka päivä arkiruuan ja olemme syöneet koko perhe saman pöydän ääressä. Tämä on minulle ollut aina tärkeää, vaikka ruuanlaitosta en välitäkään. Olen huono kokki, ja sallin tälle asialle vitsailla ja nauran välillä itsekin tuotoksiani. Mutta silti, jokainen tulee ruokapöytään syömään ja pureskelee tekemääni ruokaa, vaikka hampaat irvissä. Ollaan ainakin hetki yhdessä, vaikka kaikki eivät joka kerta juttutuulella olisikaan. 

Vuosien varrella lapset jo kysyvät ”koska ruoka on?”. Ja ruuan jälkeen lähtevät kavereille.


Oli helppo olla omissa oloissa ja istua sohvalla

Molemmilla lapsilla on aina ollut kavereita ja paljonhan ne kavereiden kanssa ovat olleet. Itselläni oli myös paljon kavereita lapsuudessani, pidän niitä edelleen henkisenä voimavaranani. Olen aina pyrkinyt siihen, että lapset saavat olla paljon kavereiden kanssa ja puuhata paljon. Ehkä tuo ajatus oli tälle salakavalalle sairaudelle helppoa. Oli helppo olla omissa oloissa ja istua sohvalla. EI tarvinnut ketään ”palvella, viihdyttää tai jutella.” Pystyin sairastamaan ns. salaa, vaikka itse en tietänyt sairaudesta.

Alamäet syventyivät syventymistään

Niitä hyviä aikoja meillä on siis paljon, paljon enemmän kuin alamäkiä. Mutta juuri nuo alamäet alkoivat ruuhkatyövuosien varrella syventyä syventymistään pikkuhiljaa. Ja juuri tämän sairauden takia vajosin aina syvemmälle ja pysyin siellä pidempään. Kun jaksoin nousta sieltä syvältä ylös, meni taas muutamia päiviä hyvin. Jopa pari viikkoakin.

Mutta nuo syvät hetket. Niiden pituus vaan kasvoi kasvamistaan, kunnes elämä alkoi tuntua olevan vallan siellä syvyyksissä. Mutta enhän minä tuota tajunnut. Myös lähimmäisen on vaikea huomata, kun seuraa läheltä. Sitä jotenkin ajautuu miettimään, että parisuhteessa ja perheessä on kaikki huonosti. Kun töissä teit täydellä energialla 8 tuntia päivässä, ei vaan jaksanut enää kotona mitään. Oli helpompi olla omissa oloissaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti