30.3.2019

18.4 Sitkeä luonne

Istuin pimeän wc-tilan lattialla. Tuskan hiki otsalla, päässä jyskytti. Oksetti. Olin juuri leikannut toiseksi viimeisen palan tapettia tapettipöydällä… Kyllä, luit ihan oikein.  

Viime viikonloppuna oli lääkityksen vaihdosta johtuen ne kamalimmat päivät. Päässä soi heinäsirkat ja jokainen liikahdus aiheutti pahan olon tunnetta. Kaikesta huolimatta, olin päättänyt tapetoida pojan kanssa hänen huoneensa. Mieheni oli aiemmin tehnyt seinien pohjustustyöt, jotta me voisimme tapetoida. Olin luvannut opettaa poikaani tapetoimaan, sillä olen joskus tehnyt työkseni reilun puoli vuotta remonttitöitä. Työ sisälsi tapetointi-, maalaus- ja mattotöitä kerrostaloasunnoissa. Tapetointi on siis hallussa.

En voinut siirtää tapetointityötä, koska poikani oli viikonloppua odottanut. En halunnut olla taas se äiti, joka ei jaksa tai kykene. Minulle tuli sellainen taistelijan olo, että en anna lääkkeen vaihdoksen pilata tätä suunniteltua projektia. Haastetta oli olotilassa ja etenimme hitaasti vuota kerrallaan. Loppuvaiheessa tosiaan oli pakko sulkeutua pimeään wc-tilaan vähäksi aikaa. Olo oli niin hirveä. Mutta, huone saatiin tapetoitua ja siellä asustaa nyt tyytyväinen teini.

Pieni kävelylenkki lähimetsässä.

Koomista...

Kun istuskelin pimeässä, minua alkoi huvittaa koko tilanne. Mistä ihmeestä sain voimaa ja sitkeyttä hoitaa tuon tapetointityön? Viimekertainen kirjoitus oli sitä syvintä pettymystä ja luovuttamisen tunnetta. Luovuttaminen oli vahvasti läsnä. Mutta nyt tuo jopa koominen tapetointiviikonloppu antoi uskoa, että sisimmässäni en ole luovuttaja. Kyllä minä jotenkin tästä aion selvitä.

Ensimmäinen sairaslomaviikko

Tämän kuluneen viikon olen elänyt kuin hidastetussa elokuvassa. Liikkuminen ja tekeminen on täytynyt olla hidasta. Jos tekee äkkinäisen liikkeen, alkaa huimata. Sohvalla on siis kulunut paljon aikaa. Viime perjantain jälkeen kävin ekaa kertaa tiistaina ulkona. Tein pienen kävelylenkin, jonka jälkeen olin aivan poikki. On ihan käsittämätön tunne, kuinka keho voi olla näin väsynyt. Sitä ei oikein tahdo uskoa millään.

Olen ollut aina perusterve ja liikunnallinen ihminen. Romahduksen jälkeen on tuntunut, etten ole mitään muuta tehnyt kuin sairastellut ja yrittänyt selviytyä aina jostakin takaiskusta. Jokatapauksessa, taas tuntuu siltä, että minä selviän.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti