11.2.2018

14.10 Syytä hymyyn

Lenkillä ollessani sain tyttäreltäni viestin. ”Lähtisitkö kanssani elokuviin”. Tuijotin hämilläni viestiä, kunnes iloisuus valtasi mieleni. En ollut ikinä kuvitellut, että hän esittäisi minulle tällaisen kysymyksen. Vastasin heti viestiin, että ”tottakai”.

Vuosia sitten kun sairauteni oli hiipinyt elämääni, olin laiminlyönyt perhettäni huomaamattani. Minulla ei ollut voimia muuta kuin suorittaa työni hyvin ja loppupäivät menivät kotona toipuessa. Ennen romahdusta minun ja tyttäreni välit olivat olleet pitkään huonot. En ollut läsnä, kun hän kasvoi pikkutytöstä teini-ikään. Romahduksen jälkeen, reilut kolme vuotta sitten, kerroin syyn käyttäytymiselleni ja pyysin häneltä sekä anteeksi että ymmärrystä. Siitä asti en ole muuta kuin toivonut asioiden parantuvan. Ja niinhän ne ovat. Välimme ovat parantuneet pikkuhiljaa vuosi vuodelta, mutta silti elokuviin pyyntö yllätti minut täysin.



Kun elokuviin lähtö lähestyi, olin todella innoissani. Tunsin saavuttaneeni jotain suurta. Tyttäreni hyväksynnän. Menimme katsomaan Cheekin elokuvaa, Veljeni vartija. Kerroin tyttärelleni, kuinka innoissani olin, kun hän pyysi minua elokuviin. Halusin hänen tietävän, että se oli minulle tärkeää.

Elokuvailta antoi minulle uutta energiaa. Seuraava työviikkokin sujui paremmissa merkeissä. Sain tartuttua työtehtäviin, enkä ollut niin väsynyt. Tästä on hyvä jatkaa!


2 kommenttia: