24.1.2018

14.7 Uusiutunut masennus

Kävin keskustelua mieheni kanssa olotilastani. Hänen mielestään olen kireä, kiukkuinen, poissaoleva ja ärtynyt. Ja sitä on kestänyt jo kauan. Näytän kuulemma todella murheelliselta ja minusta huomaa, että minulla ei ole hyvä olla. ”Luuletko olevasi joku marttyyri, kun sinnittelet ilman lääkkeitä”, hän kysyi minulta ja jatkoi ”Eikö kannattaisi syödä niitä lääkkeitä, kun ne tekevät sinut normaaliksi ja eikä elämä olisi niin harmaata”. 

Nuo sanat kolahtivat ja tajusin, että minun on luovutettava. Luovutettava tämä sinnittely ja pyydettävä apua. Myöntää itselle ja muille, että minulla ei ole hyvä olla. Myöntää, että en ole se ammattilainen, joka tekee voinnistani analyysin. Varasin ajan minua hoitaneelta työterveyslääkäriltä ja terapeutilta.


Vastaanotolla

Odotusaulassa istuessani minua hävetti. Miten kehtaan sanoa, että en taida olla kunnossa. Kun lääkäri kutsui minua, en tervehtiessäni pystynyt katsomaan häntä silmiin. Nolotti niin paljon.

Itkua pidätellen kerroin, miten minun kaksi kuukautta on mennyt ilman masennuslääkettä. Kun keskustelimme oireista, oli aivan selvää, että olen sairastunut uudelleen. Enää ei ole kyse vieroitusoireista. Olen ärtynyt, kiukkuinen, poissaoleva ja itkuinen. En pysty myöskään keskittymään työntekoon, enkä saa aloitettua projekteja. Univaikeudet ovat vaivanneet jo jonkin aikaa. Olen lihonut lääkkeen lopetuksen jälkeen lähes viisi kiloa. Olen ilmeisesti hakenut hyvää oloa herkuista.

Olen nyt sairastunut kolmannen kerran masennukseen, joten elinikäistä lääkitystä on tällä kertaa mietittävä. Lääkäri oli sitä mieltä, että aivoni eivät tuota tarpeeksi serotoniinia. Kaikki merkit viittaavat siihen. Olin jo henkisesti varautunut kuulemaan tämän. Päätös lääkityksen aloittamisesta olisi minun ja olin jo asiaa mielessäni pohtinut.

Lääkitys

Aloitin lääkityksen. Lääkityksestä ollaan montaa eri mieltä, mutta tämä on minun valintani. Haluan elää normaalia elämää ja tuo lääkitys toimii minulla. Olenko heikko, kun aloitin lääkityksen uudelleen? Voi olla, mutta en jaksa taistella tämän sairauden kanssa. Haluan olla oma itseni mahdollisimman pian. Ei elämän kuulu olla tällaista jatkuvaa taistelua, kun mahdollisuus on olla taistelematta. Kaikissa sairauksissa tämä ei ole mahdollista, mutta minun sairaudessani on. Ja aion käyttää sen hyödyksi. 

4 kommenttia:

  1. Hyvä kun otat avun vastaan. Nostan siitä hattua sinulle!

    Itse kamppailen asian kanssa. En tiedä, mikä tässä on burnoutia ja mikä masennusta. Apua on vaikea ottaa vastaan, tai ainakin sitä on vaikea pyytää. Mikä sitä, tätä tai tuota. Kaikki riippuu hetkestä, milloin jotain ajattelen tai milloin joku jotain kysyy. Mieliala heittää kuperkeikkaa tuon tuosta. Lääkkeitä en ole saanut. Aiemmin, kun en saanut nukuttua, minulle ehdotettiin nukahtamislääkkeitä. Se ei kuitenkaan sopinut elämäntilanteeseen lasten kannalta. Nyt en nukahtamislääkkeitä kaipaa, mutta olen välillä itsekseni ajatellut masennuslääkkeitä. Olen ollut voimakkaasti lääkevastainen, mutta enää en tiedä mitä ajatella. Pääasia kai olisi, että vointi olisi hyvä.

    Jäin uudelle sairaslomalle, kuukaudeksi. Sen jälkeen (tuolloin tai milloin lie) palaan töihin osasairaspäivärahan turvin. Esimies oli niin ihana, että itketti. Ja hävetti, mitä olen hänestäkin välillä ajatellut. Suutuin, kun hän ilmaisi huolensa voinnistani. Näki tsempin taakse ja tiesi, että kaikki töissä vaivanneet asiat eivät vielä ole korjaantuneet.

    Psykologilla käyn kahden viikon välein. Kävisin mielelläni joka viikko, mutta tällä mennään. Ehkä tämä joskus helpottaa, vaikken jaksaisi tätä enää. Tekisi mieli lakaista koko paska maton alle ja unohtaa se sinne. Vaan kun ei se niin mene.

    T. Se aiemmin kirjoitellut (Pitäisi varmaan keksiä jokin nimimerkki, vaan kun en jaksa miettiä sellaista.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi. Harmi, että sinäkin kamppailet asian kanssa. On tosi vaikea tietää mikä on burn outia ja mikä masennusta. Minulla on sellainen tunne, että omassa tapauksessani ne ovat sekaisin keskenään. Jotenkin en ole osannut niitä erottaa toisistaan. On hienoa, että käyt psykologin vastaanotolla. Ammattilaisesta on ihan varmasti apua. Kun olet käynyt jonkin aikaa, niin alkaa varmaan helpottamaan. Itse kävin terapiassa vuoden päivät. Pitkä prosessi, mutta se kannatti. Ja tuo osasairaspäivärahan turvin töihin palaaminen on hyvä juttu. Sen avulla pääsee pienin askelin palaamaan työelämään. Toivotan sinulle oikein paljon voimia ja jaksamisia parantumisen suhteen.

      Poista
  2. Hyvä, että hakeuduit hoitoon. :)

    Monen sairauden kanssa on pakko käyttää lääkkeitä - joskus aika rajujakin - läpi koko elämän, eikä sitä mielestäni pitäisi joutua häpeämään tai puolustelemaan. Sairaallakin ihmisellä on oikeus pystyä elämään täysipainoista, normaalia elämää, ja jos lääkitys mahdollistaa sen, mielestäni se on silloin hyvä valinta. Jatkuvan lääkityksen kanssa täytyy vain pärjätä, vaikka ajatus välillä epämiellyttäisikin, ja haluaisi lähteä kokeilemaan, miten pärjäisi ilman.

    Esimerkiksi itse nuorempana aloin tuon tuostakin "kapinoida" omaa astmalääkitystäni vastaan päätyen aina tosi huonoon kuntoon. Nyttemmin olen hyväksynyt, että tulen varmaankin käyttämään hengitettäviä kortisoneja joka päivä kuolemaani asti, enkä katso yhtään hyvällä, jos joku päättää alkaa kritisoimaan sitä, että otan joka päivä lääkkeitä.

    Mielestäni ei ole heikkoutta palata takaisin lääkitykselle. Se on yksi tapa taistella. Näkisin heikkouden merkkinä ennemminkin sen, jos yrittäisi piiloutua ja paeta omaa tilannettaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustavista sanoistasi, ne merkitsivät minulle paljon. Ymmärrän, että tarvitsen lääkityksen ja asian hyväksyminen on tällä hetkellä käynnissä. Oikein mukavaa vuoden alkua ja hyviä vointeja myös sinulle!

      Poista