9.4.2017

9.6 Ajatuksia elämästä

Istun bussissa matkalla hautajaisiin. Tuijotan ikkunasta ulos, välillä pidän silmiä kiinni ja mietiskelen. Mietin elämää. Kuinka lyhyt se voikaan olla. Onko tämä minun ”työtaistelu” minkään arvoista? Monta vuotta on jo mennyt sairastellessa. Ja jos työnantaja ei ymmärrä tätä, ei ”työtaistelu” ole enää sen arvoista. Elämässä pitää olla jotain muuta. Jotain, mikä ei tuota pahaa oloa. Haluan nauttia kaikesta. Vaikka työ on iso osa elämää, se ei saisi pitää sairautta yllä. En halua vanhana istua kiikkustuolissa ja muistella, miten aikuiselämäni kului työn takia sairastellen. Työ ei ole sen arvoista. 



Istun siunauskappelissa. Tuijotan arkkua ja kyyneleet valuvat silmistäni. Sisälläni on surua, ympärilläni on surua. Joskus elämä loppuu odottamatta, yllättäen. Siihen ei osaa kukaan varautua. Laitan kädet ristiin. Lähetän terveisiä tädilleni pilven reunalle. Pyydän ylhäältä apua myös itselleni. Haluan päästä irti tästä kaikesta ja alkaa elämään elämän arvoisesti. 

Mietin, mitä muistoja minusta jäisi, jos nyt joutuisin lähtemään. Lähimmäiset mustaisivat viimeiset vuodet olevan pelkkää taistelua näiden sairauksien kanssa. En haluaisi, että minut muistettaisiin noin. En halua vielä itse lähteä. Minulla on niin paljon tekemättömiä asioita. Haluan, että minut muistettaisiin ilosta, ystävällisyydestä, mukavana puolisona, äitinä, lapsena, mummuna… Haluaisi auttaa muita, jotka ovat kokeneet tämän saman kuin minä. Tunnen, että minulla olisi vielä paljon annettavaa.


Mietin mitä jää kun mä lähden täältä,
mut ei syytä huoleen, ei
Se päivä ei oo vielä tänään, ei, ei, ei, ei

Mietin mitä jää kun mä lähden täältä, 
kun mä kuolen, ei 
Se päivä ei oo vielä tänään, ei, ei, ei, ei
- Cheek




Päätän, että käyn tulevan kolmikantakeskustelun periaatteella ottakaa tai jättäkää. Minun pitää alkaa elämään.


2 kommenttia:

  1. Kiitos teksteistäsi. Olen kahlannut niitä läpi koko aamun. Olen kamppaillut jo vuosia samojen ongelmien kanssa (ahdistus, uupumus, ehkä masennuskin), ja lisänä vielä kaikenlaiset fyysiset sairaudet. Olen jo 55+ -ikäinen. Yritin jo kolme vuotta sitten hakea apua, tuloksetta. Työnantajaa ei kiinnosta meidän hyvinvointimme, meidän on itse oltava tiukkoina. Pitää valita: elämä vai kuolema. Minä olen päättänyt valita elämän. En aio enää jatkaa töissä, koska siellä ei mikään muutu. En ole enää tunnollinen suorittaja, vaan myönnän sairauteni ja heikkouteni. Se on oikeuteni ja velvollisuuteni itseäni ja perhettänikin kohtaan. Kuuntele sinäkin sydäntäsi, se kertoo sinulle oikean tien. Halauksin, Hilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi ja rohkaisevista sanoistasi. Kirjoitat asiaa, itseä pitää kuunnella. Sen olen tässä vuosien aikana unohtanut täysin. Mutta onneksi tällä hetkellä tuntuu, että olen vahvempi kuin aikoihin tämän asian suhteen. Katson vielä viimeisen kortin läpi, eli tuon kolmikantakesksutelun.

      Oikein hyvää kevään alkua ja voimia sinulle!

      Poista