20.2.2017

7.8 Miksi ihmisistä puristetaan kaikki mehut irti?

Minua sattuu, kun näen uupumista omassa työympäristössä. Minun pitäisi pystyä kovettamaan tunteeni ja olla ajattelematta asiaa. Mutta en pysty. En halua muiden ihmisten kokevan tällaista kuin minulla.

Olen pettynyt itseeni, kun en pysty junailemaan ratkaisuja työkuormaan olemassa olevilla resursseilla. Vuodesta toiseen olen esimiehenä asian kanssa paininut ja toivonut löytäväni ratkaisun. Koen, että olen vastuussa tiimistäni ja heidän jaksamisestaan. Olen myös johtoasemassa, mutta silti minulle ei anneta avaimia asian ratkaisuun. Pitää vain pyytää ihmisiä joustamaan ja venumaan. 

Miksi ihmisistä puristetaan työelämässä kaikki mehut irti? 

Ristiriitaiset ajatukset

Ongelma ei ole vain ja ainoastaan yrityksen, jossa olen töissä. Tämä on tätä päivää. Tulosta ja kasvua täytyy tehdä joka vuosi. Työnantajan edustajana ymmärrän tämän täysin. Yrityksen päätarkoitus on tehdä voittoa omistajille. Ei yrityksen omistajien ole tarkoitus tehdä ”hyväntekeväisyyttä”, vaan saada sijoituksilleen vastinetta.

Työntekijän edustajana ajatukseni ovat ristiriitaiset. Miksi tulos ja kasvu tehdään ihmisten hyvinvoinnin ja terveyden kustannuksella? Kuinka kalliiksi kaikki turhat työuupumukset ja sairaslomat tulevatkaan yritykselle, saati yhteiskunnalle?

Kun katsoo minun sairaskertomustani ja toimenpiteitä saada minut terveeksi, onhan se tullut todella kalliiksi työnantajalle ja yhteiskunnalle. Ja kulut vain kasvavat sairauteni pitkittyessä. Jos työnantaja olisi ajat sitten reagoinut vallitsevaan resurssipulaan, olisi yhden tai kahden lisäresurssin palkkaaminen tullut  pidemmän päälle halvemmaksi. Varsinkin, kun tällä hetkellä näen työympäristössä myös muilla uupumisen merkkejä. On vain ajan kysymys, kuka on seuraava, joka jää uupumuksen vuoksi sairaslomalle.

Minusta ei ole enää esimieheksi. En halua, enkä jaksa.

Onko minusta enää esimieheksi?

Meillä on ollut vuosia tiimini kanssa joka toinen viikko tiimipalaveri. Jostain syystä en ole syksyllä pitänyt palavereita kuin muutaman. Aina olen keksinyt jotain estettä palaverin pitämiselle. Huomaan näin jälkikäteen, että yritän vältellä tiimipalavereita. En halua ilmeisesti siihen keväiseen 2016 tilanteeseen, jolloin sain kuulla purnausta joka palaverissa.

Minulle on sanottu, että ”älä ota purnauksia henkilökohtaisesti.” No tottakai otan jotkut asiat henkilökohtaisesti, varsinkin kun minulle purnataan jatkuvasti samoista asioista. On sellainen olo, että ajatellaanko, että en ymmärrä mitään? Tai enkö välitä? Niin kuin sillä jankuttamisella ja purnaamisella saisi jotain aikaiseksi. Jotain muuta kuin negatiivista ilmapiiriä kasvatettua. 


Otan purnaukset henkilökohtaisesti myös siksi, että välitän heistä ihmisinä. Jatkuva purnaus kertoo siitä, että ihmiset ovat uupuneita ja tyytymättömiä tilanteeseen. Enkä voi tehdä asialle yhtään mitään. Olen tavallaan luovuttanut. Esimiehen pitäisi jaksaa valaa uskoa ja tsempata vaikeina hetkinä. Luoda positiivista ilmapiiriä. Olen tehnyt tätä jo vuosia. Mutta enää en jaksa. Minusta ei ole enää esimieheksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti