8.2.2017

5.1 Uupumuksen rajamailla?

Lääkitys alkoi maaliskuussa 2016 uudelleen. Ei ollut puhettakaan sairaslomasta, enkä tajunnut asiaa itse edes ottaa esille. Oikeastaan ei ollut tunne, että sairaslomaa olisin tarvinnut, vaan halusin päästä takaisin terveen ihmisen fiilikseen. Fiilikseen, jossa pari kuukautta sitten olin ollut. 

Huolissani alaisisten jaksamisesta ja hyvinvoinnista

Kevät eteni ja pikkuhiljaa työilmapiiri kiristyi. Tiimiläisilläni alkoi olla kova stressi. Olimme yrityksenä ja tiiminä tehneet loistavaa työtä koko edellisvuosi. Tällä oli suorat vaikutukset alkuvuoden työmäärään. 

Negatiivinen ilmapiiri alkoi vallata työpäiviä ja -viikkoja. 
Aloin nähdä pelkkää ”pahoinvointia” ympärilläni. Olin huolissani, koska väsymys ja negatiivisuus olivat ottaneet vallan tiimissäni. Työmäärä nähtiin kovana. Kaikki olivat turhautuneita. Osa työpäivistä kului asioiden purnaamiseen ja työmäärän valittamiseen. Näistä alkoi tulla työpäivien tärkeys numero yksi ja itse työnteko siirtyi kakkoseksi. En pystynyt huomauttamaan asiasta.

Kaiken tämän lisäksi pamahti ”iso pommi” tiimilleni. Kaksi tiimiläistä tulisivat jäämään kesän ajaksi sairaslomalle. Onneksi meillä oli aikaa valmistella tätä. Teimme suunnitelmat miten heidän työt ja vastuut hoidetaan sairaslomien aikana. Sairaslomalle jäävät halusivat tehdä myös etukäteen niin paljon töitä valmiiksi, kuin olisi mahdollista. He tunsivat huonoa omaatuntoa tilanteen takia.

Kriisipalaveri

Pidimme kuitenkin ns. kriisipalaverin tiimini kanssa. Pyysin myös omaa esimiestäni mukaan, sillä olin melko väsynyt tilanteeseen. Väsynyt ja huolissani.  Onhan se ymmärrettävää, että kahden ihmisen väliaikainen poissaolo kuulostaa mahdottomalta ajatukselta.

Kävimme tilanteen läpi ja suunnitelmat töiden etukäteen tekemisistä. Keskustelimme myös mahdollisesta sijaisesta. Olimme kaikki yksimielisiä, että sijaista on turha ottaa, koska ei meillä ole aikaa opettaa asioita muutamien viikkojen tähden uudelle työntekijälle.




Olin tyytyväinen kriisipalaveriin

Mielestäni saimme keskustelua ja luotua positiivisen tunteen, että me selvitään. Ja uskoin itsekin 100%, että me selvitään. Tiedän mitä työ vaatii, sillä olen itsekin kyseistä työtä tehnyt monta vuotta. Nyt pitäisi jättää ylimääräinen purnaaminen väliin ja keskittyä työntekoon 100%. Näin saisimme kaikki asiat hoidettua ja jokainen voi pitää kesälomansa kuten oli suunnitellutkin.

"Kaikki vastaan esimies"

Seuraavalla viikolla oli normaali tiimipalaveri. Tai siis piti olla normaali palaveri. Se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Koko viime viikon ”kriisipalaverissa” sovitut asiat oli unohdettu. Tuotiin esille, että minun ja esimieheni mielestä tilanne ei tuota lisätöitä. Tiimillä on liikaa töitä, eikä kukaan välitä asiasta. Tiimin työtä ei arvosteta.  Asetelma oli ”kaikki vastaan esimies”.

Kertasin, että kyllä tiedämme, että tulee lisätöitä, vaikka paljon pystytään etukäteen tekemään valmiiksi. Olenhan itse tätä samaa työtä tehnyt monta vuotta. Ja kyllä tiimiäni arvostetaan. Siitä ei ole epäilystäkään.

Itkien töistä kotiin

Lopetin palaverin nopeasti ja menin wc-tiloihin haukkomaan henkeäni. Aloin itkemään. Miksi tämä on tämmöistä? Miksi minulle purnataan jatkuvasti kaikesta, vaikka yritän tehdä parhaani tiimin hyvinvoinnin eteen? Miten osa kehtaa valittaa kiireestä, vaikka viettää edelleen pitkittyneitä ruokatunteja ja kahvihetkiä. Miksi he eivät itse huomaa, että iso osa kevään työajasta on mennyt purnaamiseen ja työmäärän valittamiseen?

Pyyhein kyyneleet silmistäni ja pyysin tiimin uudestaan palaverihuoneeseen. Ajattelin, että asiaa ei kuulu jättää kesken. Nostin esiin, että työpäivän aikana on kaksi kahvitaukoa ja yksi puolen tunnin ruokatauko. Näistä on nyt pidettävä kiinni. Jos näitä ei noudateta, ei ole varaa puhua kiireestä.


Lähdin palaverista itkien kotiin. Miten olen näin heikko? Olenko uudelleen uupumassa? Tuntui, kuin mikään ei olisi muuttunut. Onneksi pian alkaa kesäloma. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti