6.2.2017

4.4 Pelastimme pienen pojan hengen

Tuon konsertin jälkeen pohdin menneisyyttäni, lähinnä sitä elämää peliriippuvaisen ja alkoholistin kanssa. Jostain mielen syövereistä putkahti tämä tapahtuma mieleen. Tapahtuma ei mitenkään liity nykytilanteeseeni, mutta minun on pakko kirjoittaa tapahtuma pois ajatuksistani.

Oli juhannus ja minulla oli ajokortti. Ikää meillä oli 18 vuotta. Kuten aiemmin kirjoitin, olimme kyllästyneet tuohon juhlimiseen. Kaikki kaverit olivat viettämästä juhannusta siellä sun täällä. Päätimme, että tämä juhannus olisi meille vain se tavallinen viikonloppu muiden seassa. Mutta toisin kävi.

En halunnut vierailla alkoholiongelmaisten luona

Hänen äidillä ja miesystävällä oli alkoholiongelma. Hän halusi mennä tapaamaan noin 3-vuotiasta pikkuveljeään. Riitelimme, koska en olisi halunnut mennä. En, koska en halunnut katsoa alkoholiongelmaisia ihmisiä, koska olin mielestäni elämässäni sitä nähnyt niin paljon.

Hänellä ei ollut ajokorttia. Lähdin ajamaan kylään kiukkuisena. Matkaa oli n. 20 km, eikä hän olisi päässyt sinne ilman minua. Pihalla parkkipaikalla soveimme, että jos siellä ollaan juotu, emme ole kauaa.




Vanhemmat sammuneena

Soitimme ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitimme uudestaan, jolloin pienet kädet alkoivat räpeltää lukkoa ja oven takaa kuului pienen pojan ääni. Saatko oven auki kysyimme? Ovi aukesi ja ovella seisoi 3-vuotias pikkupoika alushousuillaan. Muistan hetken, koska housuissa oli Bart Simpsonin kuva. Olimme ostaneet ne hänelle joululahjaksi. Pojan iho oli violetin sininen, kuin siihen olisi levitetty mustikkaa.

Menimme sisään. Vanhemmat olivat sammuneena. ”Hyviä pullia" sanoi poika. He olivat leiponeet mustikkarahkapullia ja totesin että onpa poika mustikassa. Katselin häntä vähän aikaa mietteliäänä ja sanoin, että mennäänkö pesulle.


”Hyvä lääkkeitä”, poika sanoi

En ollut ikinä vaihtanut lapselle vaippaa, pukenut lasta, saati sitten vienyt suihkuun. Olisin voinut antaa olla pojan mustikassa tämän vuoksi, mutta jotenkin oli pakko olla rohkea ja pestä poika. Minua jännitti viedä poika suihkuun. Yritin pestä poikaa saippualla, eikä mustikka lähtenyt millään pois. ”Hyvä lääkkeitä” poika sanoi. Silloin kurkkuuni nousi palanen. Poika vei meidät siivouskaapin luo ja toisti ”hyviä lääkkeitä”. Silloin huomasimme, että lääkepurkkeja oli lattialla ja tajusimme mistä on kyse.


Päivystyksessä – miksi ette ottaneet lääkkeitä mukaan?

Katsoimme toisiamme. Mitä nyt tehdään? Päättelimme, että viedään poika itse nopeasti sairaalaan, koska poika ei vaikuttanut huonovointiselta. Otimme avaimen, kirjoitimme lapun pöydälle ja lähdimme ajamaan. Menimme päivystykseen. Siellä tajusin, että emme olleet laittaneet pojalle kuin ne pikkuhousut jalkaan.

Meidät otettiin vastaan päivystyksessä ristiriitaisin tuntein. Kun kerroimme, että poika on syönyt lääkkeitä, meille alettiin huutamaan. Kuin me olisimme olleet pojan vanhemmat. Tilanne oli hirveä, ennen kuin saimme sanottua vastaan. Vanhemmat olivat sammuneet. ”No mitä lääkkeitä poika on syönyt”, meiltä tivattiin.  Emme osanneet antaa vastausta. ”Miksi ette ottaneet lääkkeitä mukaan? Emme osaa nyt auttaa poikaa parhaalla mahdollisella tavalla”


Lääkkeitä hakemaan

Jouduin lähtemään hakemaan lääkkeitä. Muistan kun ajoin pikatietä pitkin 20 km. Olin todella keskittynyt, katse jähmettynyt ja jollain tavalla shokissa. Lähestyin taloa. Hiivin rappukäytävässä hiljaa ja avasin oven varovaisesti. Onneksi olimme ottaneet avaimen mukaan. Vanhemmat olivat sammuneena edelleen.

Otin muovikassin ja aloin keräämään lääkepurkkeja. Onneks he olivat leiponeet mustikkarahkapullia, sillä pojan käsissä myös oli ollut oikeasti mustikkaa. Nyt sitä mustikkaa oli lääkepurkeissa. Otin kuitenkin  mukaan kaikki mahdolliset purkit mitkä löysin. Lähdin ajelemaan takaisin sairaalaan.


”Pelastitte pojan hengen. Hän olisi kuollut ilman teitä.”

Näin jälkikäteen olen miettinyt, että miten terveydenhoitoalan ihmiset ovat voineet lähettää nuoren tytön tässä tilanteessa autolla hakemaan lääkkeitä? Miksi eivät soittaneet poliisia? Entä miksi emme saaneet ns. kriisihoitoa, sillä varmasti näkivät millaisessa tilassa me nuoret olimme.

Kun olin antanut lääkkeet sairaanhoitajalle, meidät kutsuttiin huoneeseen. Tarkoitus oli varmaan hyvä, kirjataan mitä on tapahtunut ylös. Itselläni oli kaiken tapahtuman jälkeen sellainen olo, että se oli kuin kuulustelu. Tilanne ei varmasti näin ollut, mutta alkutilanteen takia se siltä tuntui. Mutta muistan sen ainiaan ”Pelastitte pojan hengen. Hän olisi kuollut ilman teitä.”


Mitä pojalle nyt kuuluu?

Tapahtumasta on kulunut monta, monta vuotta. Tuo konsertti sai minut muistamaan menneitä ja tämä putkahti mieleeni. Mitähän pojalle nykyään kuuluu? Entä hänen pikkuveljelleen? Tiedän, että heidät otettiin huostaan, mutta vasta monen vuoden päästä tuosta tapahtumasta.

Kotiin päästyäni, katsoin, löydänkö heitä facebookista. Siellähän he olivat. Tuli hyvä mieli, sillä he hymyilivät kuvissa.


Olen ylihuolehtivainen äiti – onko tapahtumalla osansa?

Tänä päivänä minulla on kaksi ihanaa lasta. Teini-ikäisiä. Olen monesti kuullut lapsiltani, että olen liian huolehtivainen äiti. Olen aina miettinyt, että niin olenkin. On ollut vaikea rohkaista tekemään lapsia juttuja tai temppuja, joissa olen ennakolta ajatellut, että siinä voi käydä huonosti. Ehkä tämä tapahtuma on aiheuttanut tietämättäni sen.

Jotenkin löysin nyt ymmärryksen omalle käyttäytymiselleni. Ehkä joskus, kerron tarinan omille lapsilleni tai jopa annan heidän lukea tämän. Ehkä he sitten ymmärtäisivät hieman paremmin mistä äidin ylihuolehtiminen johtuu J

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti