6.1.2017

1.1 Jo kaksi vuotta kulunut taistelussa masennusta ja työuupumista vastaan

Oli joulukuun 9. päivä vuonna 2014. Olin työterveyspsykologin vastaanotolla. Tarkoitus oli käydä tervehtimässä vielä ennen joulua, että minulla menee hyvin ja olen selvinnyt keväästä ja syksystä hyvin. Keväällä 2014 olin kokenut erittäin voimakkaasti traumatisoituneen tapahtuman. Siitä oli nyt kulunut kuusi kuukautta. Tapahtumasta selvitäkseni olin käynyt kolme kertaa työterveyspsykologilla. Nyt olisi viimeinen kerta.

Romahdin täysin

Minulla oli töissä kiire. En olisi millään ehtinyt lähtemään psykologin vastaanotolle turhanpäiten.  Mielestäni ”mitä kuuluu” palaveri olisi vain ajanhukkaa, hyvinhän mulla menee. Päätin siis hoitaa tämän viimeisen käynnin nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja menin vastaanotolle. Tämä olisi siis neljäs ja viimeinen kerta.

Käynti vastaanotolla ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Pääsin vastaanotolle ja istahdin psykologin huoneessa olevaan tuoliin.  Katsoin huolestuneen näköistä psykologia silmiin ja kuulin hänen kysyvän ”Mitä sinulle kuuluu?” Tuo kysymys ja huolestunut katse iskivät suoraan sydänmeen. Romahdin täysin.


Olin vihainen kaikille

Silmissä sumeni, kädet tärisivät, itkusta ei meinannut tulla loppua. Kun kirjoitan tätä, on tapahtumasta kulunut jo lähes kaksi vuotta. Tuntui kuin elämäni kaikki palaset olisivat hajonneet ja viimeisimmätkin voimavarat olisivat levinneet psykologin vastaanoton lattialle.

Olin uupunut. Olin sanoinkuvaamattoman uupunut. Olin stressaantunut. Minua ärsytti kaikki asiat, niin töissä kuin kotonakin. Olin vihainen. Olin vihainen työpaikalleni, esimiehelleni, alaisilleni ja ennen kaikkea kevään 2014 tapahtumalle. Sille traumaattiselle kokemukselle, joka oli loukannut minua syvästi. Olin vihainen ihan kaikille, jopa lähimmäisilleni, perheelleni ja ystäville. 



Olin vihainen kaikille.


Selätin vuodessa keskivaikean masennuksen ja uupumuksen. Vai selätinkö?

Minulla todettiin työuupumus ja keskivaikea masennus. Lisämausteena erittäin traumatisoinut kokemus keväällä 2014.

Tuosta psykologilla käynnin tapahtumasta alkoi 3 kk:n sairasloma, jonka jälkeen palasin osa-aikaisena töihin. Olen esimies- / johtoasemassa. Tein työjärjestelyt uudelleen, vastuutin tiimiäni ja jaoin osan työtehtävistä muualle. Sain esimieheltäni hyvää tukea ja minut otettiin hyvin vastaan töihin palattuani. Työt alkoivat maistua pikkuhiljaa ja töissä oli jälleen kivaa. Elämä alkoi muutenkin tuntumaan mukavalta. 


Osa-aikainen sairasloma päättyi heinäkuussa 2015 kesäloman alkuun. Hienon heinäkuisen kesäloman jälkeen palasin töihin normaaliin työaikaan ja mukavalta maistuva elämä jatkui, kunnes minut todettiin loppuvuodesta 2015 terveeksi.

Olin selättänyt keskivaikean masennuksen ja työuupumuksen! Olin sitä mieltä, että onneksi romahdus tapahtui. Se pysäytti minut ja laittoi elämäni arvot uudelleen. Muuten elämäni olisi jatkunut samaa oravanpyörää pitkin, tunteet kadoksissa, ärtyneenä…


Tänä päivänä taistelu uupumuksesta jatkuu jälleen

Kun palaan noihin fiiliksiin, joita koin vuosi sitten ”terveen paperit” saatuani, en voisi uskoa, että tämä taistelu jaksamisen kanssa jatkuu edelleen. Kovan koulun olen romahtamisen jälkeen käynyt, ja nyt tuntuu, että olen palannut lähes lähtöruutuun jaksamisen kanssa.

Masennus palasi lähes heti lääkkeiden lopetuksen jälkeen ja on nyt syksyllä 2016 vaan pahentunut. Lääkkeiden avulla mieleni pysyy neutraalina, väsymys on ylivoimaista. Työuupumus on kova ja neurologi vahvisti minulla olevan totaalinen burn out.

Tänään alkoi uudelleen lyhennetyn työpäivän kokeilu. Teen jälleen 50 % työpäivää nyt seuraavat 60 arkipäivää ja jatkosta keskustellaan sitten lähempänä.

Miksi tässä näin kävi? Miksi sairastuin uudelleen?

En vaan jaksaisi enää sairastaa tätä sairautta. Minuthan todettiin terveeksi tässä välissä, loppuvuodesta 2015. Tällöin minulla oli ”elämäni vuosi” fiilis takana. Olin saanut elämäni takaisin ja ne tunteet, jotka olivat kadonneet vuosia sitten. Olin niin onnellinen, iloinen ja täyttä tarmoa. Olin rakastunut perheeseeni uudelleen. Teki mieli halata miestäni ja lapsiani joka päivä, silitellä ja leperrellä. Tällaista hyvän olon tunnetta minulla kun ei vuosiin ollut ollut.

Tämän tunteiden tunteminen ja ”elämäni vuosi” fiiliksen haluaisin takaisin. Muistot tunteista ja elämän ilosta auttaa minua jaksamaan tällä hetkellä eteenpäin.

Jostain todellisuus iski jo viime talvena 2016. En ollutkaan täysin terve. Vaikka kuinka olisin niin halunnut. En vaan ollut. Lääkitys lopetettiin superhitaasti portaittain, mutta lääkkeiden loputtua sairastuin masennukseen heti uudelleen. Ei tämä sairaus ole tahtotila, sitä on näin lujatahtoisena ihmisenä vaikea ymmärtää. Kukaan ei halua valita itselleen keskivaikeaa masennusta ja työuupumusta. Ei kukaan.



En vaan jaksaisi enää sairastaa masennusta ja työuupumusta.

Marraskuu 2016. Tänään alkoi osa-aikainen sairasloma numero 2
Nyt on ihan paska olo. Ihan kuin olisin pettänyt koko työyhteisön. Ja ennen kaikkea oman tiimini ja esimieheni. Olen aina huolissani muiden jaksamisesta ja nyt taas olin unohtanut itseni. Vaikka järki sanoo, että tämä osa-aikatyö on itselle parasta, ei se tunnu siltä. 

Jotenkin nolottaa, hävettää ja vituttaa. Mitähän muut ajattelevat? ”Se on vaan väsynyt, väsyttäähän meitäkin, eikä kuitenkaan jäädä sairaslomalle”. Mutta olisipa se niin. Väsymystä on niin erilaista.  Uskallan väittää, että jos ei ole totaalista uupumusta kokenut tai nähnyt, ei voi tietää mitä sellainen väsymys on. Päällisin puolin ihminen ei näytä sairaalta, mutta sisällä huutaa uupumus ja väsymys.


En halua myöntää olevani sairas

Jatketaan… mikä fiilis siis kun lähdin töistä? No se paska fiilis tosiaan. Tarkoitus oli mennä viemään paperit Kelaan ja siinä samalla käymään pankissa. Istuin auton rattiin, ja väsymys iski saman tien. Jaksanko ajaa keskustaan ja käydä asioilla? Itketti sisimmässäni, minä tosiaan olen väsynyt ja uupunut. Minun kuuluu ymmärtää olevani sairas. Minun kuuluu hyväksyä, että teen nyt osa-aika töitä. 

Kelan kautta menin pankkiin pikakassalle. Pieni jono oli pysähtynyt. Teki mieleni nukkua siihen jonoon seisaaltaan. Kello oli vasta noin 13:00…. ehkä hiukan tunnen nyt armoa itseäni kohtaan ja yritän hyväksyä tilanteen.



Tervetuloa lukemaan blogiani!

6 kommenttia:

  1. Löysin juuri blogisi, ja vaikuttaa kiinnostavalta ja mukavan kattavalta kertomukselta. Jatkan lukemista (jota onneksi riittääkin vielä) ja odotan jatkoa! Kiitos kirjoittamisesta ja kokemusten jakamisesta!

    VastaaPoista
  2. Kiitos sinulle! Toivottavasti viihdyt tekstien parissa ja niistä löytyy mahdollisesti vertaistukea sinulle tms.

    VastaaPoista
  3. Moi!

    Perustin keskustelu- ja vertaistukifoorumin mielenterveysongelmista kärsiville. Aiheina on mm. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muita.

    Tervetuloa mukaan keskustelemaan jos kiinnostaa! :)

    https://www.hullujenhuone.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, käyn tutustumassa foorumiin. On muuten hauska nimi foorumilla :)

      Poista
  4. Masennushan uusiutuu todella helposti, ikävä kyllä! 😕

    Olen kaivannut mt-ongelmaisten blogeja, sinun vaikuttaa mielenkiintoiselta!

    Itse olen saanut hiljattain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, aloitin oman blogini vuoden alussa. 🙂

    olenkokukaan.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aika moista ”taistelua” tämä valitettavasti on. Ja vie tosi paljon aikaa ennen kuin parantuu. Käyn tutustumassa ja lukemassa blogiasi. Toivotan sinulle voimia ja sitkeyttä sairautesi kanssa. Onneksi kevätaurinko on alkanut pilkistää, jos saisimme molemmat siitä hieman iloa ja energiaa :)

      Poista