22.1.2017

3.4 Miten kertoa perheelle ja ystäville?

Miehelleni asia oli helppo sanoa. Mutta mitä sanon lapsille? Ovatko he tarpeeksi vanhoja ymmärtämään asian? Entä mitä sanon vanhemmilleni tai ystäville?

Perhe - se vaikein kohde kertoa

Omalle äidilleni kerroin vasta joulun jälkeen. En halunnut, että hänen joulufiiliksensä menisi pilalle. Hänelle kun halusin kertoa kaiken. Isälle en pystynyt kertomaan, joten jätin sen äidin tehtäväksi.

Tyttäreni oli yhdeksännellä luokalla. Meillä oli ollut vuosia nihkeät välit väsymyksestäni johtuen. Psykologin ohjeistusta kuunnellen, päätin kertoa hänelle avoimesti. Mutta masennus sanaa en vaan kerta kaikkiaan pystynyt sanomaan. Se oli niin uutta minulle. En ollut sisäistänyt asiaa vielä itsekään kunnolla. Fiksuna tyttönä hän sen kyllä arvasi.


Mutta se isoin tehtävä olikin kertoa tyttärelleni, kuinka paljon häntä olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Kerroin parhaani mukaan, eikä itkustani meinannut tulla loppua. Tytär ei katsonut minua päinkään. Hän istui selkä minua päin. Näin sivusuunnasta, kuinka kyyneleet valuivat hänen kasvojaan pitkin. Näin kuinka hän on ollut loukkaantunut käytöksestäni ja kuinka hän kaipasi äitiään. En saanut lupaa halata. 

Pyysin anteeksi menneitä vuosia, että olen laiminlyönyt hänen tukemistaan kasvaa pienestä tytöksi murrosikäiseksi. Kerroin, kuinka minulla vaan ei ole ollut voimia mihinkään muuhun kuin töissä käymiseen ja siitä selviytymiseen. Ja että hänessä ei ole ollut mitään vikaa. Pyysin anteeksi, kun olen aina suuttunut helposti ja ollut tosi ärtynyt. Pyysin, että hän jonain päivänä pystyy antamaan anteeksi ja olen valmis odottamaan niin pitkään kuin se vaatii.

Häpesin liikaa masennusta.

Poikani oli ala-asteella. Olin sitä mieltä, että hän ei ollut vielä tarpeeksi vanha kaikkea ymmärtämään. Hänen kanssaan meillä on suhteellisen hyvät välit. Lapset kun ovat luonteeltaan niin erilaiset. Poika näyttää tunteensa ja tulee itse halattavaksi, vaikka olisin ollut kuinka huonolla tuulella. Kerroin hänelle työuupumuksesta ja sen oireista. Pyysin myös anteeksi, että olen suuttunut niin helposti ja olen ollut tosi ärtynyt. Ja vakuutin myös, että hänessä ei ole ollut mitään vikaa. Ainoastaan minussa.

Nämä keskustelut olivat tärkeitä minulle. Olen varma, että lapseni olivat myös helpottuneita, että äidin käyttäytymiselle oli löytynyt järkevä syy. Tunsin olleeni huono äiti.


Miten kertoa ystäville?

Olen tuntenut yhden lapsuuden ystävistäni kolmevuotiaasta lähtien. Hänen kanssaan on tullut puhuttua koko tämän sairausajan kaikesta. Hän on tiennyt työni ongelmat ja sen traumaattisen kokemuksen työpaikallani. Hän työskentelee sairaala-alalla, joten olen saanut häneltä myös paljon lisätietoa ja tukea  masennukseen ja työuupumukseen liittyen. 

Lisäksi pari muuta ystävääni ovat tienneet tilanteestani taustoineen. Epävarmoina hetkinä he ovat saaneet minuun taottua uskomusta, että minun ei kuulu potea huonoa omaa tuntoa, kun jäin sairaslomalle. Ja että nyt on asetettava oma terveys edelle - viis työpaikasta ja siitä, mitä muut ajattelevat.

En kuitenkaan ollut valmis kertomaan kaikille

Minulla on paljon hyviä ystäviä, joihin luotan. En kuitenkaan ollut valmis kertomaan diagnoosista kaikille.  En halunnut. Taisin kuitenkin hävetä liikaa masennusta, vaikka voin kertoa heille asioita ja olla oma itseni heidän kanssaan. Halusin vain olla ystävien seurassa asiasta puhumatta. Halusin olla ”normaali” ja unohtaa kaiken. Sukulaisetkaan eivät tiedä asiasta. Kun heitä tapaa, ei halua puhua näin vaikeista asioista. Sitä haluaa puhua kaikesta muusta ja unohtaa murheet.


Näin jälkikäteen on ollut huono omatunto, että en ole pystynyt olemaan avoin kaikille. Rakkaat ystävät ja sukulaiset. Uskon että ymmärrätte, en vain ole pystynyt. Miten se häpeä voikin olla niin suuri? 

2 kommenttia:

  1. Samaistun täysin. Ja nyt kun olo on mennyt jo parempaan suuntaan ja itsekkin alan olla suht hyväksynyt tai ainakin ymmärtänyt mitä olen käynyt läpi, niin näen kuinka paljon vaikeammaksi on asiat mennyt kun en ole uskaltanut kertoa. Vieläkään tästä en puhu oikeilla sanoilla. Pääasiassa yritän olla normaali ja työntää sivuun hankalat asiat.
    Varmastikkin aiempien opittujen jo lapsuusaikojen malli asioiden puhumisesta/valikoidusta puhumisesta/puhumattomuudesta on vaikuttanut tähänkin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi. Minua on auttanut tämä blogin kirjoittaminen tosi paljon. Olen jakanut linkkiä ystäville, jotta he voivat lukea sairaudestani ja tunteistani. Kun olemme nähneet, ei ole tarvinnut asioita puida, vaan olemme voineet keskittyä puhumaan kaikesta muusta. Voimia sinulle!

      Poista