20.1.2017

3.1 Romahdus

Oli kulunut kuusi kuukautta, kun työpaikallani oli ollut minua erittäin voimakkaasti traumatisoinut tapahtuma. Tapahtumasta selvitäkseni olin käynyt muutaman kerran työterveyspsykologilla. Nyt joulukuussa 2014 olisi viimeinen kerta.

Romahdin täysin

Minulla oli töissä kiire. En olisi millään ehtinyt lähtemään psykologin vastaanotolle turhanpäiten.  Mielestäni ”mitä kuuluu” palaveri olisi vain ajanhukkaa, hyvinhän minulla menee. Päätin siis hoitaa tämän viimeisen käynnin nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja menin vastaanotolle.

Käynti vastaanotolla ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Pääsin vastaanotolle ja istahdin psykologin huoneessa olevaan tuoliin.  Katsoin huolestuneen näköistä psykologia silmiin ja kuulin hänen kysyvän ”Mitä sinulle kuuluu?” Tuo kysymys ja huolestunut katse iskivät suoraan sisinpääni. Romahdin täysin.

Tuntui kuin elämäni kaikki palaset olisivat hajonneet.

Itkusta ei meinannut tulla loppua

Silmissä sumeni, kädet tärisivät, itkusta ei meinannut tulla loppua. Tuntui kuin elämäni kaikki palaset olisivat hajonneet ja viimeisimmätkin voimavarat levinneet psykologin vastaanoton lattialle.

Olin uupunut. Olin sanoinkuvaamattoman uupunut. Olin stressaantunut. Minua ärsytti kaikki asiat, niin töissä kuin kotonakin. Olin vihainen. Olin vihainen työpaikalleni, esimiehelleni, alaisilleni ja ennen kaikkea kevään tapahtumalle. Sille traumaattiselle kokemukselle, joka oli loukannut minua syvästi.


Romahduksen jälkeen minut ohjattiin työterveyslääkärin vastaanotolle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti