19.1.2017

2.9 "Oikeuden käynti"

Kutsun vuonna 2014 töissä tapahtumaa asiaa ”oikeudenkäynniksi”. Sitä se minulle henkilökohtaisesti oli. Tapahtui erittäin traumaattinen työasia, josta en voi yksityiskohtaisesti kirjoittaa. Tämä tapahtuma on ollut elämäni pysäyttävin kokemus. Se tapahtui, mutta näin jälkikäteen olen toivonut, että se olisi tapahtunut aiemmin.

Sain turhaan kärsiä muutaman vuoden, kunnes tilanne laukesi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sanotaan, että elämän totaaliseen pysähdykseen ihminen saattaa tarvita erittäin voimakkaan reaktion. Juuri tämä tapahtuma käynnisti elämässäni prosessin, jota käyn yhä edelleen läpi. Keskivaikean masennuksen ja työuupumuksen.



Tilanne oli kuin suoraan helvetistä

Valmistauduin ”oikeuden käyntiin” huolella. Onneksi olen tarkka asioissa. Olin pitänyt työpäiväkirjaa sekä kirjannut tekemäni päätökset perusteluineen tarkasti ylös. Nämä auttoivat minua muistamaan asioita ja tapahtumia päivämäärän tarkkuudella.

Henkilökuntaa haastateltiin, tiimiäni haastateltiin. Tilanne oli kuin suoraan helvetistä. Mitä jos sittenkin olen toiminut väärin? Entä oliko tiimini samaa mieltä? Entä esimieheni?


Rinnallani olivat edelleen perhe ja ystävät

Olin henkisesti valmistautunut, että johonkin minut ”tuomitaan syylliseksi”.  Olin myös valmis luopumaan työstäni, kunhan tilanne olisi selvitetty. Silmäni aukesivat prosessin aikana. Ei elämän kuulu olla tällaista. Eikä töissä kuulu olla tällaista, mitä nämä vuodet ovat olleet. Vihdoinkin tämä piina tulisi olemaan ohi, oli lopputulos mikä tahansa.

Ymmärsin, että rinnallani olivat edelleen perhe ja ystävät. Ne rakkaimmat ja tärkeimmät, mitä elämässä kuuluu olla. Ne eivät olleet jättäneet minua, vaikka minä sisimmässäni olin heidät jättänyt. He seisoivat minun tukena. Olin valmis vastaanottamaan mitä tahansa, tietäen, että elämäni tärkeimmät asiat olivat edelleen vieressäsi. Aviomieheni, lapseni, vanhemmat ja ystävät. Kaikki muu saisi jäädä taakse.


En ollut enää minä, vaan joku muu

Selvitysten jälkeinen lopputulos: olin toiminut oikein. Minun olisi pitänyt olla iloinen, mutta en ollut. Oli tyhjä olo. Ihan kuin minut olisi henkisesti vedetty pois sisimmästäni. En ollut enää minä, vaan joku muu, joka katsoi tyhjyyteen. Ei tunteita, ei ajatuksia. Ei mitään. Pelkkää tyhjyyttä. 

Muutaman päivän kuluttua iski suuri vihan tunne. Olin vihainen itselleni ja koko maailmalle. Miksi olin antanut asioiden mennä näin pitkälle? Miksi kukaan töissä, vierestä katsoneet, eivät olleet puuttuneet asiaan? Miksi en ollut saanut tukea ylempää? Minun oli vaan pyydetty kestämään. Miksi minulle ja monelle muulle oli hämärtynyt, mikä on oikeanlaista työskentelyä ja mikä ei?

Tapahtuma lähensi perhettäni. Sain kotona tukea tilanteen läpikäymiseen. Sain myös ajan työterveyspsykologille. En ollut enää varma, haluanko jatkaa työpaikassani. Työssä, jota olin aina niin rakastanut, ennen kuin siitä oli tullut jokapäiväinen painajainen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti