17.1.2017

2.8 Ystävän menetys syövälle

Istuin tuttuun tapaan sohvalla ja tuijotin tyhjyyteen. Mieleeni juolahti, mitä sinulle ystäväni oikein kuuluu? Ei olla muutamaan kuukauteen vaihdettu kuulumisia. Samaan hengen vetoon laitoin sinulle tekstiviestin, jossa ehdotin, että voisin lähteä luoksesi kahville. Sain tekstiviestin: ”Olen sairaalassa. Olen voinut koko joulunajan huonosti."

Millainen ihminen unohtaa ystävän syövän?

Sydäntäni vihlaisi. Miten olen voinutkaan unohtaa, että olet sairastunut syöpään. Millainen ystävä minä oikein olen? Millainen ihminen voi unohtaa ystävänsä sairauden?

Lähdin samana päivänä sairaalaan sinua katsomaan. Oli ristiriitaiset tunteet. Juuri kesällä olimme viettäneet aikaa yhdessä. Molemmilla kyynärsauvat. Minun jalkani oli leikattu ja sinä olit käynyt myös leikkauksessa. Meillä oli hauskaa. Makasimme sohvalla ja muistelimme kaikkia hauskoja juttuja. Emme puhuneet syövästä mitään.

”En pääse enää kotiin”

Sairaalaan saapuessani näytit samalta kuin ennenkin. Olit iloinen, että sait seuraa. Menin kuitenkin lukkoon. En saanut kysyttyä, että miten sinä oikein voit? En saanut, vaikka mieli teki. Kuitenkin kerroit minulle, että et enää pääse kotiin. En uskonut sitä, ethän sinä näyttänyt edes sairaalta. Sairaalasta lähtiessäni päätin, että käyn katsomassa sinua siellä joka viikko. Niin kauan, kunnes pääset kotiin.


Näin miten syöpä tuhoaa ihmisen

Kolme kuukautta. Kävin joka maanantai sairaalassa luonasi. Huomasin, että kaipasit jotain muuta ajateltavaa. Puhuimme kaikesta muusta kuin sairaudestasi. 

Tuon kolmen kuukauden aikana näin, mitä syöpä tekee ihmiselle.  Ensimmäisen kuukauden uskoin, että pääset pian kotiin. Toisena kuukautena, aloin epäillä, että olet sairaalassa suunniteltua pidempään. Mutta kolmantena kuukautena näin kärsimyksesi. Olit tuskissasi ja halusit vaan päästä pois. Silloin myönsin itselleni, että et palaa enää kotiin.


Miksi minua ei itketä?

Kesken työpäivän sain tekstiviestin. Sairaus oli vienyt loput voimistasi. Ei enää kipua ja tuskaa. Tuijotin tekstiviestiä. Miksi minua ei itketä?  Olenko näin tunteeton ihminen vai onko minussa jotain vikaa?


Ei kipua, ei tuskaa. Pääsit pois. Paikkaan, jossa sinun on hyvä olla.

Anteeksi, etten ollut tukenasi

Tämä kirjoitus on sinun muistollesi ystäväni. Pyydän anteeksi, etten ollut tukenasi sairauden alkuhetkistä lähtien. Onneksi sinulla oli läheisiä ystäviä tukena sekä oma perhe. Olet aina muistoissani. Annathan anteeksi, etten ollut tarpeeksi hyvä ystävä?

Näin jälkikäteen, kerran tässä välissä parantuneena, ymmärrän, mistä tuo tunteettomuus johtui. Minun elämä oli kyseiseen aikaan taistelua jokapäiväisestä arjesta. Se, että selviytyisin työpäivästäni kuin myös arjesta kotona. Tunteeni olivat kadonneet kokonaan. Ei ollut kuin vihaa ja ärtymystä työpaikkaani kohtaan, ja ne kaksi tunnetta olivat ottaneet minusta vallan. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti